Päivän epistolassa käsittelen proksemiikkaa. Tieteellisesti ilmaistuna proksemiikka tarkoittaa tarkoittaa etäisyyden, suunnan, tasoerojen ja välimatkan sanatonta viestintää. Vähemmän tieteellisesti ilmaistuna proksemiikka käsittelee ihmisen yleistä tilankäyttöä. Arkisesti tarkastellen proksemiikan yksi käytännön ilmenemismuoto on vaikkapa suomalainen linja-auto, jossa jokainen matkustaja istuu yksin niin kauan kun se on mahdollista. Stereotyyppisen jäyhän ja hiljaisen luonteen lisäksi kyse on myös ihmisen henkilökohtaisesta tilasta, siitä näkymättömästä kuplasta, jonka alueelle emme halua muiden ihmisten yleensä tulevan.
Me suomalaiset asumme pitkien etäisyyksien maassa jossa asukastiheys on alhainen. Me viihdymme yksin emmekä juuri porise ilman syytä. Ehkäpä tästä syystä johtuen meidän ja minunkin henkilökohtainen alueeni on ilmeisen suuri. Tapaan ärsyyntyä esimerkiksi kauppajonoissa kun takanani jonottava asiakas hönkii niskaani. Näen punaista myös silloin, kun neljän promillen humalan saavuttanut ala-asteen aikainen luokkatoveri kertoo minulle elämänsä vaiheet 20cm etäisyydeltä kasvoistani. Ihmiset tunkeutuvat kuplaani, perkeleet.
Varovaisesti arvioiden Berliiniä voinee kutsua eurooppalaiseksi suurkaupungiksi. Suurkaupunkien yksi kenkkumainen piirre on vähemmän yllättäen ihmisten suuri määrä. Paikasta tai kellonajasta riippumatta ympärillä velloo loputon ihmismeri, joka nappaa ihmisen - suomalaisenkin - armottomasti syleilyynsä. Jokapäiväisessä elämässä tämä tarkoittaa sitä, että aamusuihkun jälkeen viimeistään metrossa näkymätön kuplani on täynnä ihmisiä. Tämän lisäksi asemilla ja kaduilla vellova ihmismassa noudattaa jotain minulle tuntematonta harmoniaa, jonka avulla yksittäiset ihmiset kävelevät jokainen omaa reittiään törmäämättä muihin ihmisiin. Rytmitajuttomana keltanokkana joko väistelen muita ihmisiä kävellen pitkin seinänvieruksia, tai törmäilen vastaantulijoihin hallitsemattomasti. Väliaikaisesta tilaongelmasta johtuen sama meno jatkuu myös toimistolla. Ihmisiä istuu pitkin neukkareita ja käytäviä, aina on joku iholla. Päivittäisen kommunikoinnin säännöstöön vaikuttaa kuuluvan se, että mitä tärkeämpi tai kiireellisempi asia, sen lähemmäksi se pitää tulla kertomaan. Sikäli kun meillä on aina kiire ja jokainen asia on tärkeä, keskustelut hoidetaan pääsääntöisesti siihen malliin, että homofobisempi kaveri saattaisi vaivaantua.
Vajaa kolmea viikkoa edennyt saksalaistumisriittini on osoittanut ainakin sen, että henkilökohtainen alueeni ei ole täällä suomalaisen veroinen. Ihmisten oma rauha vaikuttaa rajoittuvan lähinnä lukittujen ovien taakse, asuntoihin ja koteihin. Keinotekoista rauhaa luodaan myös musiikilla. Huomattavan monen ihmisen korvissa on kuulokkeet joista synapseihin tulvivat ärsykkeet ilmeisesti luovat yksityisyyden tunnetta. Voihan toki olla, että suurkaupunki-ihmiset viihtyvät muiden ihmisten välittömässä läheisyydessä, yksinolo ja hiljaisuus vaivaannuttaa heitä. Jatkan tutkimuksia aiheesta.
Maailmanluokan neuvottelutaitojeni ansiosta lähden huomenna firman maksamalle matkalle Ouluun järjestelemään loput muuttoon liittyvät asiat. Samalla reissulla taidan puhdistaa myös kuplani, pitää huolta ettei minua kosketella tai minulle puhuta mikroskooppietäisyydeltä ilman että niin haluan. Jos siis joku haluaa minut nähdä, tapaaminen onnistuu esimerkiksi Nallikarin ja Hailuodon välisellä jääalueella huutoetäisyydellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti