Kuulumisia kaukomailta

Fraun viettäessä lauantai-iltaansa kielikurssilta löytämiensä ystävien parissa, päätin itsekin vaihtaa vapaalle ja käydä elokuvissa. Vaikka saksalaiset ovat dubbauksen vankkumattomia kannattajia, löytyy kaupungista myös alkuperäiskielellä näytettäviä rainoja. Näkemäni elokuva oli huono (Angels&Demons), joten siitä ei sen enempää. Elokuvakokemus itsessään oli sen sijaan mielenkiintoisempi kokemus. Lipun mukaan näytös alkoi kahdeksalta, jolloin kangasta peittävät verhot todellakin aukesivat. Elokuvan sijasta ensimmäiset 30min kuluivat perisaksalaisten mainosten parissa. Hattuvakiolla arvioiden joka toisessa mainoksessa esiteltiin autotehtaiden tuoreimpia uutuuksia ja joka toisessa panimoiden kullankeltaisia nektariineja. Mielleyhtymiä syntyi.

Elokuva pääsi viimein vauhtiin ja kuten elokuvissa yleensä, rainaa seuraa intensiivisesti. Kesken erään toimintakohtauksen kankaalle heijastui teksti pause ja saliin syttyi valot. Todellakin, kesken elokuvan oli varttitunnin mittainen tauko, jolloin huonorakkoiset teutoonit pääsivät helpottamaan oloaan ja täyttämään öljytynnyrin kokoiset popkornikipponsa. Täytyy kyllä todeta, että huono elokuva muuttui entistä huonommaksi tuon takia. Jos ei järjetöntä, niin melko ihmeellistä touhua. Aulassa myytävällä oluella liene syynsä tähän.

Myös hukassa olevien muuttotavaroiden suhteen on tapahtunut edistystä. Olen saanut kontaktin vakuutusyhtiöön, jonne voin jättää häviämisilmoituksen kateissa olevista tavaroista. On perin mukavaa kun voimme vihdoin hakea korvausta kateissa olevista lattiatyynyistä, käsipainoista ja muista arvotavaroistamme.

Myös kultainen Rolexini näyttää olevan kateissa, lisäsin sen toki listaan.

Loppuun perinteinen kuvapotpurri sunnuntailta.

Syy 5: rasvakaapelia ja mallasta.

Rrööyh! Blogini eniten aikaa, vaivaa, lompakkoa ja eritoten vatsalaukkua vaatinut merkintä on valmis. Maksa piipaten sekä ihohuokoset rasvaa tihkuen esittelen teille viidennen syyn tulla Berliiniin: ruoka ja juoma.

Stereotyyppinen saksalaisruokavalio koostuu erilaisista makkaroista, perunasalaatin ja hapaankaalin kaltaisista kasvisjalosteista, sekä tietysti oluesta. Mikäli suoritat havainnointia jossakin kaupungin lukuisista biergartenissa, huomaat että satoja vuosia jatkuneet perinteet ovat vielä voimissaan. Tuopposen kyytipoikana nautitaan wursti jos toinenkin ja jälkiruoan virkaa toimittaa vaikkapa jättikokoinen suolarinkeli.

Reilun kolmen kuukauden ravintolakokemuksella uskallan väittää, että berliiniläistä tai saksalaistakaan keittiötä ei täällä sanan varsinaisessa merkityksessä ole. Kaupungin ruokatarjonta koostuu nin kymmenien maiden erikoisuuksista, kuin bulkkipurilaisia tarjoavista ketjusyöttölöistäkin. Suosittuja ovat myös erilaiset fuusiokeittiöt, joissa yhdistellään lupsakasti vaikkapa perisaksalaista sian niskaa ja japanialaista suhsinrullaustaidetta.

Nyt kun Berliinissä asumista on takana melko tasan 100 päivää, arvioisin että olemme kokanneet kotosalla korkeintaan parisenkymmentä kertaa. Matkailuraamattu Lonely Planetin mukaan berliiniläisten jääkaapeissa säilytetään vain juomia ja välttämättömiä aamiaistarvikkeita. Pikamulkaisu omaamme vahvistaa väitteen, hyllyjä koristaa fraun buttermilch-puteli, sekä valikoima erilaisia juomia. Tärkein syy em. järjestelyyn on kuitenkin kaupungin hintataso. Kun kulmakiinalaisesta lähtee kananuudeliboksi parilla eurolla ja naapurin döner-paikka tarjoilee rullakebun kolmeen euroon, ei maksa vaiva alkaa itse kokkailemaan pitkän työpäivän jälkeen. Juomien hintataso lienee kaikille jo selvä, halpaa on. Ei-turistialueella oleva kuppila tarjoilee puolen litran tuopposen parilla eurolla, halvin ostamamme maksoi 1.6e.

Alla muutamia valittuja näytteitä kaupungin ruoka- ja juomatarjonnasta.

Arkipäivän logistiikkaa 2.

Asunnossamme ei näy televisio. Lumisadelähetykset ovat jatkuneet koko sen ajan mitä olemme tässä asuneet. Kollegoiden konsultoinnin perusteella minulle selvisi, että olen velvoitettu maksamaan yritykselle A kertaluontoisen korvauksen kaapelin kytkemisestä, sekä jatkuvan kuukausimaksun peruskanavien katsomisesta. Yritys B sen sijaan haluaa veloittaa minulta kuukausittaisen osansa televisiolupamaksun muodossa. Rehti kansalainen kärsii siis 50e kertaluontoisina kuluina, sekä 70e/kk erilaisina ukotusmaksuina nähdäkseen dubattuja Simpsoneita. Hullun hommaa.

Ennen kuin olin tietoinen yllämainitusta rahanmenosta, ajattelin ratkaista ongelman ostamalla halvan digiboksin. Maanalaajuisen kodinelektroniikkajätin valikoimista löysin 29.90e maksaneen karvalakkivermeen, jonka uskoin ratkaisevan ongelmani. Kuten myöhemmin opin, ongelma olikin monitahoisempi, eikä ratkennut halvan digiboksin hankkimisella.

Paikallista kuluttajansuojalakia kiitellen vein boksin takaisin liikkeeseen tietäen, että saisin rahani takaisin kokonaisuudessaan. Laitteen palautus onnistuikin seuraavaksi kuvatun prosessin mukaisesti:

1. Etsi infotiski, jossa englantia taitamaton info-frau täyttää lomakkeen nro 1, johon kirjataan tietoja mm. ostopäivämäärästä, palautuksen syystä, sekä laitteen toimivuudesta.
2. Ota dibiboksi ja täytetty lomake nro 1, sekä hakeudu ostastolle jossa digibokseja myydään. Etsi vapaa myyjä ja ojenna hänelle sekä lappu, että Digiboksi. Varaudu mm. kysymyksiin palautuksen syistä sekä neuvoihin ostaa pöytäantenni näkyvyyden takaamiseksi. Älä unohda lomaketta nro 2, jonka myyjä täyttää! Mikäli prosessi etenee oikein, sinulla ei ole enää dibiboksia mukana tämän vaiheen jälkeen.
3. Varmista että sinulla on lomakkeet 1&2, sekä alkuperäinen kuitti. Varmista myös että sinulla ei ole enää digiboksia mukanasi. Siirry vapaalle kassalle ja esitä keräämäsi materiaali kassa-fraulle. Allekirjoita lomake nro 1 ja vastaanota hyvitys.
4. Poistu kaupasta puoli tuntia myöhemmin ilman digiboksia 29.90e taskussasi.

Alussa mainittujen kulunkien, sekä postin kautta lähettävien, älyvapaiden monivalintatelevisioliittymätilauslomakkeiden takia huushollissamme valitsee televisioviihteen osalta vieläkin oulunsalomaisen spartalainen linja. Television virkaa toimittava musta muovikuutio on täydellisen turha kapistus taloudessamme tällä hetkellä, enkä usko tilanteen juuri muuttuvan lähitulevaisuudessa.

Arkipäivän logistiikkaa 1.

Aiemmin tapahtuneeseen nettiyhteys-saikkaukseen liittyen olen viime aikoina saanut useammankin paketin Deutsche Telecomilta. Kuin kunnon asiakaspalveluyrityksen kuuluukin, he toimittavat lähetyksensä perille DHL-kuriirien välityksellä. DHL:n kaltaisten kuriiriyritysten yksi liiketoiminnan kulmakivista on toimittaa paketteja suoraan vastaanottajalle postitoimistojen tai noutovarastojen sijaan. Kaltaiseni siviilihenkilön tapauksessa paketti toimitetaan suoraan kotiin, tai halutessani vaikka työpaikalleni. Kuinka kätevää!

Paikallinen DHL on liene karsinut palveluitaan lamapeikon puristuksessa, sillä pakettien sijaan he näyttävät toimittelevan vain pieniä sinisiä lappuja, joihin on kirjoitettu jompi kumpi talomme kivijalassa sijaitsevien kauppojen nimistä. Paikallisen kollegan avustuksella kävi selväksi, että lappujen on tarkoitus kertoa milloin lähetti on käynyt oven takana, ja että mihin hän on kuskannut pakettini noudettavaksi.

Ensmmäisen paketin kohdalla oletin kaverin käyneen oven takana juuri silloin kun emme ole olleet kotona. Kolmannen lapun kohdalla olin jo varma, että kuriiriketku ei laiskuuksissaan viitsi kiivetä portaita neljänteen kerrokseen toimittaakseen paketin minulle henkilökohtaisesti. Olimme todistettavasti kotona ajanhetkellä, jolloin ketku väittää ovemme takana käyneen. Ymmärrettävistä syistä alakerran lastenvaateliikkeen myyjä-frau ei ollut hirvittävän otettu järjestelystä. Kirottu olkoon huono palveluasenne ja rappeutunut työmoraali!