Adaptoitumisen virstanpylväitä

Yksi arki-saksaan adaptoitumisen kulminaatiopisteistä on saavutettu! Tänään aamupäivällä kävin hakemassa uuden asuntomme avaimet. Berliinin tukikohtamme sijaitsee Prenzlauer Bergin kaupunginosassa entisen Itä-Berliinin alueella. Nettisurffailun, opaskirjaselailun sekä työkaverihaastatteluiden perusteella vaikuttaa siltä, että kortteerimme sijaitsee kaupungin trendikkäimmillä kulmilla ns. ytimessä. Muutamana päivänä suorittamani naapurustokävelytutkimusseikkailut vahvistavat näitä väitteitä siinä määrin että edessä mahtaa olla kierros vaatekaupoissa. Farkut ja ulkoilutakki ei oikein näytä istuvan katukuvaan uusilla kulmillamme.

Vuokra-asunnon hommaaminen Saksassa vaikuttaa olevan hiukan erilainen prosessi verrattuna kotoiseen vastaavaan. Minun tapauksessani prosessi eteni suunnilleen seuraavanlaisessa kronologisessa järjestyksessä:

- Vapaiden asuntojen etsintää nettisivuilta
- Mielenkiintoisten kohteiden perään soittelu ja näyttöjen sopiminen (usein asunto oli ehtinyt jo mennä ennen soittoa)
- Näytöissä ravaaminen ja vuokraamishalukkuuden ilmoittaminen mielenkiintoisissa kohteissa. Mielenkiintolappujen liitteiksi kuului liittää mm. palkkakuitit mielellään mahdollisimman pitkältä ajalta
- Mielenkiintolappujen hyväksyminen vuokranantajan taholta ja vuokralaiseksi valinta
- Vuokrasopimuksen tekeminen ja erinäisten kulunkien maksaminen

Uusi asuntomme löytyi välittäjän valikoimista. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että minä vuokralaisena joudun maksamaan asunnon välityspalkkion. Tässä tapauksessamme välityspalkkio koostui kahden kuukauden vuokrasta+veroista. Onneksi hyväntahtoinen työnantajani subventoi välittäjäsutkin kulut, jotka saan täysimääräisen takaisin seuraavan tilin yhteydessä. Noin yleensä muuttaminen Berliiniin ei ole persaukisten hommaa. Välittäjän palkkion lisäksi maksoin kolmen kuukauden takuuvuokran, sekä maaliskuun varsinaisen vuokran. Kokonaisuudessaan maksoin siis puolen vuoden vuokraa vastaavan summan jotta sain asunnon avaimet haltuuni. Onneksi nautin täällä satumaisen suurta palkkaa joten kyse oli vain taskurahoista.

Tänään kävin siis hakemassa avaimet, sekä suorittamassa suorittamassa rituaalimaisen tarkan tarkan kaappi- ja tupatarkastuksen. Ystäväni kokemusperäiseen vinkkiin luottaen tarkistin mm. että kylpyhuoneessa on todellakin vielä se suihkun käsiosa, jota hänen asunnostaan ei ollut avainten luovutuksen jälkeen löytynyt. Samoin tarkistin listat, ikkunat, ilmastointiritilät ja yleensäkin kaikki kuviteltavissa olevat kohteet, joiden epäkuntoisuus voisi soveltuva takuuvuokran pidättämiseen vuokrasopimuksen loppuessa.

Miksi moinen vaiva? Vuokra-asuminenhan on helppoa ja yksinkertaista, sen kun porailee tauluille koukut seinään ja makselee kipurajoilla olevaa korvausta riistokapitalistin tilille kuukausittain. Näin ehkä Suomessa muttei täällä. Agentti-fraun suosiollisella avustuksella sain vuokrasopimukseni tärkeimmistä kohdista englanninkielisen käännöksen, jotta tiedän edes suunnilleen millaiseen vekseliin nimeni pistän. Saamani, tärkeimmät seikat sisältävä käännös oli pituudeltaan 7 sivua. Alkuperäinen, saksankielinen pumaska käsitti arviolta 15-20 sivua tiukkaa asiaa mm. asuintalomme ulko-oven edustan siivousfrekvenssistä ja sen laiminlyönnistä koituvista sanktioista. En ole aivan varma siitä onko katusiivouspykälää sovellettu taloyhtiössämme.

Vuokrasopimuksen parhaista paloista pitänee mainita mm. kunnossapito- ja remontointivastuu seuraavanlaisin vaatimuksin:

- Kylppäri ja keittiö tulee remontoida kolmen vuoden välein uudenveroiseen kuntoon
- Olohuone ja makuuhuoneet tulee remontoida viiden vuoden välein uudenveroiseen kuntoon
- Muut mahdolliset huoneet tulee remontoida seitsemän vuoden välein uudenveroiseen kuntoon

Muita mielenkiintoisia seikkoja sopimuksessa ovat mm. hiljaisuusajat. Taloyhtiössämmä vallitsee hiljaisuus päivittäin klo. 13-15, sekä yöhiljaisuus klo. 20-07. Ilmeisesti täällä vietetään jonkinlaista siestaa iltapäivisin jolloin ei sovi metelöidä.

Summa summarum. Meillä on nyt asunto jossa pitäisi viihtyä vähintään vuosi. Sopimuksessa on määritelty 12kk määräaikainen pätkä heti sopimuskauden alkuun, jonka voi purkaa käytännössä vain muuttamalla pois maasta - jos silloinkaan. Katumisen ja vetäytymisen osalta peli on siis menetetty. Tästä eteenpäin mennään vaikka hammasta purren.

Muurahaisen elämää

Päivän epistolassa käsittelen proksemiikkaa. Tieteellisesti ilmaistuna proksemiikka tarkoittaa tarkoittaa etäisyyden, suunnan, tasoerojen ja välimatkan sanatonta viestintää. Vähemmän tieteellisesti ilmaistuna proksemiikka käsittelee ihmisen yleistä tilankäyttöä. Arkisesti tarkastellen proksemiikan yksi käytännön ilmenemismuoto on vaikkapa suomalainen linja-auto, jossa jokainen matkustaja istuu yksin niin kauan kun se on mahdollista. Stereotyyppisen jäyhän ja hiljaisen luonteen lisäksi kyse on myös ihmisen henkilökohtaisesta tilasta, siitä näkymättömästä kuplasta, jonka alueelle emme halua muiden ihmisten yleensä tulevan.

Me suomalaiset asumme pitkien etäisyyksien maassa jossa asukastiheys on alhainen. Me viihdymme yksin emmekä juuri porise ilman syytä. Ehkäpä tästä syystä johtuen meidän ja minunkin henkilökohtainen alueeni on ilmeisen suuri. Tapaan ärsyyntyä esimerkiksi kauppajonoissa kun takanani jonottava asiakas hönkii niskaani. Näen punaista myös silloin, kun neljän promillen humalan saavuttanut ala-asteen aikainen luokkatoveri kertoo minulle elämänsä vaiheet 20cm etäisyydeltä kasvoistani. Ihmiset tunkeutuvat kuplaani, perkeleet.

Varovaisesti arvioiden Berliiniä voinee kutsua eurooppalaiseksi suurkaupungiksi. Suurkaupunkien yksi kenkkumainen piirre on vähemmän yllättäen ihmisten suuri määrä. Paikasta tai kellonajasta riippumatta ympärillä velloo loputon ihmismeri, joka nappaa ihmisen - suomalaisenkin - armottomasti syleilyynsä. Jokapäiväisessä elämässä tämä tarkoittaa sitä, että aamusuihkun jälkeen viimeistään metrossa näkymätön kuplani on täynnä ihmisiä. Tämän lisäksi asemilla ja kaduilla vellova ihmismassa noudattaa jotain minulle tuntematonta harmoniaa, jonka avulla yksittäiset ihmiset kävelevät jokainen omaa reittiään törmäämättä muihin ihmisiin. Rytmitajuttomana keltanokkana joko väistelen muita ihmisiä kävellen pitkin seinänvieruksia, tai törmäilen vastaantulijoihin hallitsemattomasti. Väliaikaisesta tilaongelmasta johtuen sama meno jatkuu myös toimistolla. Ihmisiä istuu pitkin neukkareita ja käytäviä, aina on joku iholla. Päivittäisen kommunikoinnin säännöstöön vaikuttaa kuuluvan se, että mitä tärkeämpi tai kiireellisempi asia, sen lähemmäksi se pitää tulla kertomaan. Sikäli kun meillä on aina kiire ja jokainen asia on tärkeä, keskustelut hoidetaan pääsääntöisesti siihen malliin, että homofobisempi kaveri saattaisi vaivaantua.

Vajaa kolmea viikkoa edennyt saksalaistumisriittini on osoittanut ainakin sen, että henkilökohtainen alueeni ei ole täällä suomalaisen veroinen. Ihmisten oma rauha vaikuttaa rajoittuvan lähinnä lukittujen ovien taakse, asuntoihin ja koteihin. Keinotekoista rauhaa luodaan myös musiikilla. Huomattavan monen ihmisen korvissa on kuulokkeet joista synapseihin tulvivat ärsykkeet ilmeisesti luovat yksityisyyden tunnetta. Voihan toki olla, että suurkaupunki-ihmiset viihtyvät muiden ihmisten välittömässä läheisyydessä, yksinolo ja hiljaisuus vaivaannuttaa heitä. Jatkan tutkimuksia aiheesta.

Maailmanluokan neuvottelutaitojeni ansiosta lähden huomenna firman maksamalle matkalle Ouluun järjestelemään loput muuttoon liittyvät asiat. Samalla reissulla taidan puhdistaa myös kuplani, pitää huolta ettei minua kosketella tai minulle puhuta mikroskooppietäisyydeltä ilman että niin haluan. Jos siis joku haluaa minut nähdä, tapaaminen onnistuu esimerkiksi Nallikarin ja Hailuodon välisellä jääalueella huutoetäisyydellä.

Sielun ja hengen ravintoa saksalaisittain

Saagani maassa maan tavalla -projektin parissa on viikonlopun aikana edennyt ratkaisevasti eteenpäin! Weissbierin, dönerin, bratwurstin ja muiden lisänä listalla komeilee nyt myös Bundesliigan jalkapallo-ottelu. Kuin vierailuani kunnioittaen sarjaohjelmaa suunnitelleet liigapomot olivat varanneet lauantaiksi todellisen herkkupalan, Hertha Berlinin ja Bayern Munchenin matsin loppuumyydyllä olympiastadionilla. Tämän lisäksi myös lippukauppa oli suosiollisella tuulella ja tarjosi minulle kohtuuhintaisen piletin kotiinkuljetettuna vain päiviä ennen ottelua. Suurena antijalkapalloihmisenä olin siis otettu mahdollisuudestani tutustua ns. "oikeaan" urheilutapahtumaan ja kaikkeen mitä sen ympärillä tapahtuu.

Näin peliä seuraavana sunnuntaina kaikki jo tietänevät, että kotijoukkue saavutti hienon kotivoiton baijerilaisista ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Pelin sijasta onkin parempi käydä läpi niitä muita asioita kuin itse ottelua. Ensinnäkin, epäilen että stadionilla näkemistäni Hertha Berlinin kaulaliinoista saisi virkattua megakaulaliinan, joka yltäisi vähintäänkin kuuhun asti. Milteipä jokaisella ihmisellä näytti olevan jonkinlainen faniartikkeli päällään. Erään superfanin yltä sain laskettua kuusi kaulaliinaa, niitä roikkui niin kaulasta kuin housunkauluksestakin. Ei pitäisi kurkkukivun yllättää.

Kaulaliinahulluttelun lisäksi paikallisten pelipäivän rutiineihin näytti kuuluvan myös oluen särpiminen. Keskustan juna-asemalla kyytiä odottavista faneista arviolta puolella oli mukanaan olut tai useampi. Junaa odotti kokonaisia perhekuntia, joiden (pääsääntöisesti) isit hörppivät ohraista suoraan pullosta kenenkään (edes vaimon) sitä paheksumatta.

Stadionille saavuttaessa homma vaikutti paikoittain jo perisuomalaiselta vapunjuhlinnalta. Perisuomalaisena vapunjuhlijana liityin joukkoon ja olutjonon jatkoksi. Paljon puhutusta eurooppalaisesta juomakulttuurista ei ainakaan lauantaina näkynyt jälkeäkään, olutta näytti menevän siihen mallin että olo oli katsomossa enemmän kuin kotoisa. Paikallinen yleisötapahtumaolutkulttuuri poikkeaa suomalaisesta silti muutamin osin, joista merkittävimpinä pidän itse juoman
hintaa, sekä säilytysastialogistiikkaan kehitettyä panttijärjestelmää. Litran olut tuoppeineen maksoi 8.5e, josta tuopin osuus on 2e. Toisella kierroksella litran lekan saa siis halvemmalla kun livauttaa eurojen lisäksi myyjätätille myös tyhjän
tuopposensa. Vaihtoehtoisesti tuoppeja voi myös keräillä pelin edetessä. Pelin loppuessa tuoppinipun pystyy palauttamaan kassalle josta täti laskee sinulle kourallisen euroja vastineeksi. Kätevää, hylsyjen perusteella voi laskea henkilökohtaista keskikulutusta, sekä panttirahoilla voi lunastaa vielä lähidöneristä iltapalan.

Hieno tapahtuma hienossa ympäristössä, mutta kyllä potkupallo on edelleen vain potkupalloa. Loppuun vielä parit kuvat bakkanaaleista, minun lisäkseni stadionilla oli 74227 silmäparia viettämässä lauantai-iltaa.

"Sprechen Sie Englisch?"

Ensimmäisessa blogimerkinnässä kerroin, kuinka olen tietoisesti sivuuttanut Saksan lomamatkoja suunnitellessani. Fyysisen läsnäolon lisäksi olen menestysekkäästi onnistunut välttelemään myös kaikenlaisen kosketuksen saksan kieleen. Käytännössä tämä tarkoittaa tietystikin sitä, etten ymmärrä paikallista kommunikointiformaattia lainkaan. Lomamatkoilla natiivikielen osaamattomuus ei suuri ongelma ole, sillä ruokaa ja juomaa saa ostettua ilman ensimmäistäkään sanaa mikäli niikseen tulee. Silloin kun raahaa matkalaukun lisäksi uuteen maahan koko elämänsä, kielen osaamainen - tai sen osaamattomuus - saa aivan uuden merkityksen.

Kirjoitin aiemmin paikallisesta byrokratiasta ja sen koukeroista. Pikaisen googletuksen perusteella Berliinin asukkaista 14% on ulkomaalaisia, toisin sanoen 480 000 ihmistä on tullut kaupunkiin muuten kuin synnytyslaitoksen kautta. Sinällään suurelta tuntuvasta ulkomaalaisperäisestä asujaimistosta huolimatta määrä ei ilmeisesti ole ylittänyt sitä kriittistä rajaa, jossa edes tärkeimmät viralliset dokumentit olisi mahdollista saada vaikkapa sillä niin kotoisella englannin kielellä. Virallisten tahojen lisäksi myös sellaiset pienyritykset kuten Deutsche Bank ovat valinneet saman maailmaa syleilevän linjan. Odotan jo innolla että pääsen nettipankkiin arvailemaan että mikäköhän nappi tekee tilisiirron itselleni ja mikä lahjoittaa vähäiset rahani anonyymeille döner-addikteille.

Blogini innoittaja, Seppo Räty ei tällaista menoa olisi luultavasti katsellut. Minä sen sijaan ennakkoluulottomana maailmankansalaisena olen vakaasti päättänyt, että opettelen puhumaan ja ymmärtämään saksaa. Puhuminen ei ole vaikeaa, sen kun napsuttaa haluamansa loitsun googlen kääntäjään, kirjoittaa tuotoksen ylös ja menee esittämään asiansa muutaman kuivaharjoituslausunnan jälkeen. Ongelma syntyy silloin, kun täydellisesti äännettyyn dialogiin esitetään tarkentava kysymys tai muu ansa, johon ei voi varautua. Hyvin, hyvin usein vuoropuhelu etenee näin (aihealue hypoteettinen):

Minä: "Hallo, ein Bier bitte"
Hän: "Flasche?"
Minä: "ööh...Sprechen Sie Englisch?"

Ällös hätäilkö, kielivamman hoitamiseksi olen tehnyt jo toimenpiteitä. Tänään kävin kielikurssin ensimmäisellä tunnilla ja nyt osaan jo kertoa että kuka olen ja mistä tulen! Luulenpa että jo huomisella aamukahvilla häikäisen kollegani uusilla taidoillani. Loppuviikon tavoitteisiini kuuluu kebabin tilaaminen ILMAN sipulia. Uskon että jaatte jännitykseni tämän asian suhteen.

Päiväni murmelina

Maanantai oli ensimmäinen työpäiväni. Heräsin hyvissä ajoin, kävin suihkussa, söin aamiaisen ja lähdin metrolla yhden vaihdon kautta kohti toimistoa. Työpäivän jälkeen ajoin metrolla yhden vaihdon kautta takaisin asunnolle, jonka alakerrassa kävin kaupassa. Illan vietin katselemalla televisiota ja skypettelemässä kotisuomeen. Tiistaina heräsin hyvissä ajoin, kävin suihkussa, söin aamiaisen ja lähdin metrolla yhden vaihdon kautta kohti toimistoa. Ei tarvitse liene kertoa enempää miten loppupäiväni meni. Keskiviikkona, torstaina ja perjantaina toimin pääosin täysin samalla tavalla muutamia poikkeuksia (pankkivisiitti, virastovisiitti, kuntosali) lukuunottamatta.

Blogin ensimmäisessä merkinnässä kirjoitin arkirutiineista ja siitä mitä kaikkea tarvitaan ennen kuin sitä pääsee viettämään. Ensimmäisen työviikon jälkeen näyttää siltä että olen rutinoinut itseni ennätysvauhtia ennätystylsien rutiinien toistajaksi. Metrossa istun niin välinpitämättömänä että luulen paikallistenkin jo kadehtivan suurkaupunkiasennettani. Lähikauppani käytäviä kuljen eilisen jälkiä seuraten korissani se sama terveysmehu kuin edelliselläkin kerralla.

Tänään päätin rikkoa rutiinit ja tehdä jotain muuta. Aamulla kävin Alexanderplatzilla kahvittelemassa ennen asuntonäyttöjä, josta kävelin erittäin mukavalle alueelle jossa asunnot sijaitsivat. Kävin mulkoilemassa kolmea asuntoa, joista yksi valikoitui erittäin potentiaaliseksi vaihtoehdoksi. Asunnon etsinnän ollessa vielä kesken en jaarittele siitä ja sen koukeroista vielä enempää.

Asuntonäyttöjen jälkeen napsautin aivoni turistiasentoon ja suhailin metrolla Potsdamer Platzille, jossa on parhaillaan menossa Berlinale-elokuvafestivaalit. Alue suorastaan kuhisi ihmisiä ja lähdinkin kävelemään sieltä pois pakollisten turistiräpsyjen jälkeen. Erittäin hieno alue, en tosin tiedä että mitä tarkoitusta varten ja kenelle kompleksi on tehty. Yksi ehdoton etu harmaassa, helmikuisessa lauantaissa on: turistien määrä. Juutalaisten muistomonumentilla sain rauhassa eksyttää itseni loputtomien graniittipaasien labyrinttiin, Brandenburgin portilla näkymääni häiritsivät vain muutamat turistiryhmät, eikä aamuisella Alexanderplatzillakaan tarvinut tappituntumalla äljöttää. Loistavaa.

Ihmisille, joita muiden ihmisten tekemiset kiinnostavat normaalia enemmän, tallensin iltapäivän kävelyreittini tänne. Lopuksi vielä muutama kuva matkan varrelta.



Sony Center Potsdamer Platzilla



Juutalaisten muistomonumentti



Juutalaisten muistomonumentti

A niin kuin Aapinen, N niin kuin nimikirjoitus

Suuressa saksalaisessa stereotypioiden ensyklopediassa on kokonainen oma painos omistettu järjestelmällisyydelle. Sisällysluettelo vilisee mielenkiintoisia kappaleita kuten yleinen byrokratia, virastot ja niiden monimuotoisuus, tai vaikkapa leimasimet ja leimojen merkitys. Suosittelen yleissivistäväksi iltalukemiseksi.

Kun muutin tänne Saksaan paikallisella työsopimuksella, tarkoitti se käytännössä myös sitä, että minun pitää rekisteröityä täällä asukkaaksi, hommata verokortit ja muut tarvittavat lippuset. Päivän homma, hyvä jos puolen? Ehkä Suomessa, ei täällä, ei todellakaan täällä... Kaikessa viisaudessaan työnantajani on - vahingosta oppineena oletan - sisällyttänyt työsopimuksiin relocation-yrityksen palvelut. käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että minulla on ikioma naisihminen, ns. agentti-frau, joka hoitaa puolestani byrokratian loputtomaan rattaistoon vaadittavat loputtomat lappupinot, ilmoittautumiset, asuntonäytöt ja muut välttämättömät toiminnot. kielitaidottomana ja netissä asioimaan tottuneena ihmisenä olisin luultavasti jo pakannut laukkuni ja lähtenyt kotiin mikäli noita lappuja olisi itse pitänyt täytellä.

Tapasin agentti-fraun keskiviikkona, jolloin täytimme tarvittavat liput ja laput sekä sen lisäksi valtakirjat, että hän voi passini kanssa hoitaa rekisteröimiseni kaupunkiin, verokarhulle ja sairausvakuutuskassaan. Kahdettakymmenettä nimikirjoitusta säheltäessäni rouva huolestui siitä, ettei juuri taiteilemani nimikirjoitus näytä samalta kuin passissani. Kyseessä oli rekisteröitymiskaavake, kaikkien kaavakkeiden äiti, joka leimattuna toisi väliaikaisesti kadoksissa olleet ihmisoikeuteni takaisin. Agentti-fraun pyynnöstä kirjoitin toisen nimikirjoituksen kaavakkeen kääntöpuolelle, tällä kertaa kieli keskellä suuta passin nimmaria mallina käyttäen. Olemattomista grafologian taidoista huolimatta olimme molemmat jotakuinkin samaa mieltä siitä, että allekirjoitukseni on todellakin sama minän tekosia joka myös passini puumerkin on kirjoittanut.

Tänä aamuna, heti säädyllisen soittoajan alkaessa frau soitti, ja kertoi ettei kaavakettani voinut hyväksyä. Ratthausin kasvoton virastotäti halusi nähdä minut henkilökohtaisesti ja kirjoittavan nimikirjoitukseni uudestaan uuteen samanlaiseen lappuseen, joka tietysti pitää päivätä tälle päivälle. Agentti-frau kertoi että nimikirjoitukseni oli herättänyt parkkiintuneen virasto-fraun epäilykset ja prosessi oli oletettavasti loppunut siksi siihen. Ihmisoikeuksieni perässä kävimme siis virastotalolla, jossa hymyilin virasto-fraulle kauniisti, sekä allekirjoitin laput tärisevin käsin toivoen, että tällä kertaa puumerkki läpäisee sensuurin. Muutaman minuutin saksankielisen dialogin jälkeen kauan himoittu leima koristi kryptisen nimistä lappua ja olin rekisteröity uudeksi Berliiniläiseksi!

Pyhä kolminaisuus

Huhupuheiden, Lonely Planetin, omien havaintojen ja myös työsopimukseni perusteella vaikuttaa siltä, että saksalaiset pitävät työnteosta. Sopimukseni mukaan viikkotyöaika on 40 tuntia. Havaintojeni mukaan todellisempi toimistolla vietetty aika lienee jotain kymmenen tunnin luokkaa riippuen kiireistä. Neljän maissa kun hyppää metroon niin rauhassa saa ajella, muut matkustajat ovat lähinnä eläkeläisiä ja opiskelijoita. Kuuden maissa metrot ja muut liikennevälineet ovat täynnä työntekijöitä menossa kotiin tai asioillensa. Ovatko pitkät päivät sitten ongelma? Mene ja tiedä, mikäli työtehtävät ovat sellaisia kuin niiden oletan olevan niin ilokseenhan niitä tekee. Täytyy myös muistaa että päivän katkaisee lounastauko, jolloin toimistolle ei juurikaan kiirehditä takaisin. Meidän toimistolla ei ole työpaikkaravintolaa, joten vaihtoehtona on joko omat eväät tai lähistöllä sijaitsevat ravintolat, joita on pikaisesti laskien tusinan verran.

Näiden muutaman päivän aikana olen käynyt joka päivä eri ravintolassa lounaalla. Työkaverit vahvistivat käsitykseni siitä, että ulkona syöminen on halvempaa kuin kotosalla kokkailu. Esimerkiksi, kävimme maanantaina italialaisessa ravintolassa. Lounaslistalta irtosi tilauksesta valmistettu lasagne kokiksen kanssa viidellä eurolla. Samoin kiinalaisessa ravintolassa viidellä eurolla sai melkein minkä tahansa annoksen. Halpaa lystiä.

Saksassa kun ollaan, niin bratwurstin lisäksi stereotyyppisen evään mainetta kantaa myös maanmainio döner (kebab Suomessa, toim. huom.). Lähikauppani aulasta löytyy kaupungin oletettavasti yksi sadoista dönerpaikoista, jonka eväiden houkutuksiin tänään lankesin. Jämäkän kokoinen rulladöner irtosi alle kolmeen euroon. Maassa maan tavalla, eli ruokajuomaksi valikoitui tänään kohtuullisen maukas Berliner Pilsner (0.5l, 0.60e). Toisin sanoen, saksalaishenkinen päivällinen irtosi alle neljällä eurolla. Pienen pieni onnenkyynel vierähti poskelle.

Saksaan adaptoituminen on edennyt tasolle, jolla olen löytänyt pyhän kolminaisuuden: Työn, ruoan ja oluen. Ehdottomasti ruksi plussapuolelle paskamaa-äänestyksessä.

Pyhä kolminaisuus myös kuvina: toimisto, joka ei välttämättä vastaa käsitystä normaalista korporaatiorakennuksesta, sekä edellä kehuttu päivällinen.

taustaa

mitä saadaan kun yhdistetään yt-neuvottelut, sekä haave työskennellä ulkomailla? Minun tapauksessani tuloksena on musteesta märkä työsopimus Berliiniin, jonne en ole ikinä haaveillut muuttavani. Lomamatkoja suunnitellessani Saksa on aina edustanut tyhjiötä Euroopan kartalla. En ole ajatellut tämän maan tarjoavat mitään niin mielenkiintoista että se olisi ollut vierailun arvoinen kohde. Ennakkoluuloista ja täydellisen puuttuvasta kielitaidosta huolimatta päätin ottaa tarjouksen vastaan ja nautinkin sen hedelmistä nyt kolmatta päivää väliaikasessa asunnossa Berliinin keskustan tuntumassa. Tietoinen valintani on pitää yllä pienimuotoista pessimismiä, jonka varjolla toivon kohtaavani mahdollisimman monta positiivista asiaa tästä lihaa ja olutta rakastavasta maasta. Kuriositeettina mainittakoon että olen itsekin panimotuotteiden ja tirisevän eläinjalosteen vankkumaton ystävä. Ehkä meillä on sittenkin mahdollisuus ymmärtää toisiamme.

Sikäli kun olen jo päivien ajan asunut ulkomailla ja edustanut globaalin maailmanjärjestyksen uljasta etujoukkoa, oletan että kotiin jäänyttä harvalukuista lukijajoukkoa kiinnostaa suunnattomasti miten tällainen megaluokan elämänmuutoskäytännössä toteutetaan. Tässäpä vapaasti muotoiltu lista asioista mitä on tähän mennessä tapahtunut:

- YT-neuvottelut ja irtisanomisen uhka
- Pitkäaikainen haave käydä muutaman vuoden ajan ulkomailla töissä
- Avoinna ollut, kiinnostava työtehtävä
- Paikan hakeminen ja alustavat puhelinhaastattelut
- Päivän kestävät haastattelut täällä Berliinissä
- Työtarjouksen saaminen ja sen sisällöstä neuvotteleminen
- Hiotun työtarjouksen hyväksyminen ja työsopimuksen allekirjoittaminen
- Muuttofirmoihin soittelu tarjouspyyntöjen perään (firma maksaa muutot)
- Ouluun jäävän asunnon irtisanominen, leasing-autosta luopuminen, vakuutusten yms. irtisanominen ja/tai muuttaminen
- Väliaikaisen asunnon etsiminen Berliinistä (firma maksaa 2kk)
- Useiden läksiäisten viettäminen (maksoin itse juomani) ja paniikinomainen pakkailu lentoa edeltävänä iltana
- Väliaikaiseen asuntoon saapuminen sunnuntai-iltana, sekä välittömästi tämän jälkeen peilikuvan kanssa käyty väittely aiheesta helvetin hyvät ideat ja niiden toteututtamiskelpoisuus

Kaikkeen tähän on kulunut hiukan yli puolitoista kuukautta, jota voi pitää joltisenkin lyhenä aikana tehdä päätös ja järjestää käytännön asiat ulkomaille muuttamisen suhteen. Koko totuus tosin muodostuu vasta siitä, kun olen saanut itseni rekisteröityä asukkaaksi, saanut sosiaaliturvatunnuksen, verokortin, pankkitilit, pysyvän asunnon, kielitaidon... Niin, sekä
U&N:n tänne myös. Paljon on vielä tehtävää ennen kuin pääsee tuskailemaan edes arkirutiinien kanssa.

Pyhä tarkoitukseni on kirjoittaa tähän blogiin huomioita, havaintoja ja muita mainittavia asioita joiden arvioin lukijoita kiinnostavan.