sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Syy 7, auto. Osa 2.

Edellisen kumijalan kadotessa aamuyön hämärään oli jälleen aika avata Mobile.de ja aloittaa uuden kulkupelin etsintä. Vahingosta en viisastunut juurikaan, kohteena oli edelleen mahdollisimman muikeilla herkuilla varusteltu dieselmoottorinen BMW. Päiväkausien etsintä ei juurikaan tuottanut tulosta ja kun kotimainen muuttoautolainsäädäntökin kummitteli takaraivossa, oli aika ravistaa ässä hiasta ja höllätä kriteereitä. Uusina kriteereinä oli edelleen BMW ja dieselmoottori, tällä kertaa ruuvasin budjettia vereslihan verran kipurajan yli. Uuden hintapolitiikan ohessa otin huomioon myös isommat ja ylläpitokuluiltaan suuremmat moottorivaihtoehdot. Uusi, järki- ja kulunkiaspektit unohtava strategiani poiki heti tulosta, vaihtoehtoja alkoi löytyä useita jopa kaupungin sisältä.

Muutaman tunnustelevan soiton jälkeen päätin lähteä koeajamaan ensimmäiseltä omistajalta tullutta, vähänajettua ja hyvinvarusteltua ehdokasta. Netistä löytyneet kuvat eivät tehneet autolle oikeutta, kinneri oli enemmän tai vähemmän pakasta vedetyn oloinen, joten mittariin kelattu reilu 80tkm vaikutti oikealta. Myös täydellinen merkkiliikkeen huoltokirja puolsi valistunutta näkemystäni ehdokkaan potentiaalisuudesta.

Edelliset koeajamani autot, kuten myös ostamani ja varastettu BMW olivat varustettuja nelisylinterisellä dieselmoottorilla. Kyseinen pannu on suorituskyvyltään täysin riittävä jopa Saksan autobahnille Suomen routavaurioisista ränneistä nyt puhumattakaan. Kyseisellä moottorilla myös ylläpito- ja vakuutuskulut ovat kohtuulliset. Koeajamani auto oli sitä vastoin varustettu kuusisylinterisellä turbodieselmoottorilla, voimanlähteellä, jonka hankintaan eivät järkiperusteet juuri riitä. Huolimatta kohtuullisesta pokerinaamasta myyjää kohtaan, tein ostopäätöseni jo ensimmäisen täyskaasukiihdytyksen jälkeen. Penkkiin liimaava loputon kiihtyvyys ja moottorin voimaa uhkuva murina yhdistettynä vähintäänkin riittävään varustelistaan siirsivät järkisyyt syrjään, tämä auto oli saatava. Ostopäätöksen jälkeen paperityöt menivät jo rutiinilla, olinhan mennyt prosessin läpi jo kerran. Kun Berliinissä ollaan, niin kilvet alkavat B-krijaimella. Kiitos tämän ja nokkelan kauppiaan, sain autooni BMW-alkuiset kilvet, joiden mielekkyydestä voi olla montaa mieltä. Saksassa erikoiskilvet eivät maksa extraa, joten puolet Berliinin bemareista on varustettu BMW-alkuisilla lätkillä. Kotosuomessa moiset jäisivät kyllä hommaamatta.

Edellisestä ostokerrasta poiketen sain ostokseni kotiin asti ja autolla on sittemmin ajettu jo useampi tuhat kilometriä jopa Itävallassa asti. Kuusisylinterinen voimanpesä on juuri passeli laite autobahneille, ohituskiihtyvyys on aina riittävä eikä kulutuslukematkaan juuri muutu, oli mittarissa sitten 100km/h tai 180km/h.




lauantai 15. toukokuuta 2010

Kotimaan matkailua

Akuutin ajoneuvopulan ratkettua ovat ruokakuntamme reviirirajat suurentuneet merkittävästi tiedustelureissujen ulottuessa jopa kaupungin rajojen ulkopuolelle. Yksi ensimmäisestä rengasmatkoistamme suuntautui Berliinin lounaispuolella sijaitsevaan Potsdamiin. Potsdam on Berliiniä ympäröivän Brandenburgin osavaltion pääkaupunki, joka on tunnettu mm. linnoistaan ja muutenkin siniverisestä rakennuskannastaan. Historiantunneilta Potsdamin voinee muistaa paikkana, jossa Eurooppa jaettiin voittajavaltioiden kesken Potsdamin konferenssissa.

Vaikka Potsdam on asukasluvultaan suurempi kuin Oulu, tuntuu se leppoisalta pikkukaupungilta. Pääsyynä tähän on liene se, että kaupungin ruutukaava ja arkkitehtuuri on hyvin keskiaikaista taloineen ja kapeine kujineen. Satavuotisilla mukulakivikaduilla partioiva loppumaton senioriväestö luo omalta osaltaan pittoreskiä pikkukylätunnelmaa.

Alla jokunen kuvatus jottei ihan höpöttelyksi mene.









perjantai 23. huhtikuuta 2010

Tropiikissa

Piti tapahtuvan männä viikkoina - tarkemmin sanottuna pääsiäisenä, että matkan oli käytävä kohti Tropical Islandin muovipalmun tuoksuista keinotodellisuutta. Tropical Islands on n. 60km Berliinistä etelään sijaitseva suunnaton kylpylä, jonka perusidea on sama kuin esimerkiksi Nallikarin Edenissä. Tropical Islandsin ja Edenin erottaa toisistaan kuitenkin koko. Siinä missä Eden on suuri Pohjois-Suomen mittakaavassa, Tropical Islandsin mittasuhteet ovat jo aitoa maailmanennätysluokkaa.

Wikipedian mukaan keinotropiikkia ympäröivä rakennus on maailman suurin ilman tukipilareita seisova rakennus ja sen sisällä lainehtivan laguuninkin kerrotaan olevan suurin lajissaan. Ruuhka-aikoina sinne mahtuu lilluttelemaan 8000 ihmistä yhtä aikaa. Edenin altaan muistan täyttyneen jo yhden luokkaretken kakaroista. Mainittakoon vielä, että rakennuksen alkuperäinen käyttötarkoitus oli toimia suurten rahti-ilmalaivojen hangaarina, ei suinkaan keitaana keskellä unohdettua Itä-Saksaa.

Yhtä kaikki, kuvatunlainen kohde täytyy itse kokea ja sen voi tehdä korkeahkoon kolmenkymmenen euron hintaan. Perusköllöttely maksaa 25e, lisävitosella saa lunastettua pääsyn erilliseen saunamaailmaan jota suomivötkäle ei voi luonnollisestikaan jättää käymättä. Sisäpuolella syöminen ja juominen onnistuu ranteessa roikkuvaa älyavainta käyttämällä, käteistä ei siis tarvita. Sinänsä nokkelan järjestelmän huonona puolena on se, että reissun kokonaiskustannukset selviävät vasta lähtiessä kassalla, kun koko lysti tulee maksettavaksi. Tarkan markan ihmiselle saattaa tulla ikävänä yllätyksenä mm. kolmen euron pantti oluttuopista, jonka tarjoilija "unohti" mainita.

Normaalin vesipuistolilluttelun sijasta päällimmäisenä kokemuksena mieleen jäi saunamaailma ja sen käyttäytymissäännöt. Kiitos tuhkatiheään ripoteltujen ohjekylttien kenellekään ei jäänyt epäselväksi, että saunassa ei kuulu pitää uima-asuja. Normijuttu ja tuttu myös Suomesta - paitsi että kyseisessä paikassa sekä miehet että naiset saunovat yhdessä. Maidonvaalean rubensivartalosen Helgan vieressä hikoillessani tuumailin suomalaisen saunakulttuurin tuntuvan yhtäkkiä kovin siveelliseltä.

Loppuun jokunen räpsy paikan päältä.






lauantai 27. maaliskuuta 2010

Syy 7, auto. Osa 1.

Ulkomaille muuttamisen motiivit - eivätkä pelkästään Saksan osalta - ovat moninaisia. Yksi on silti ylitse muiden; Suomeen palatessa saa tuoda mukanaan verottoman kulkuneuvon. Vaikka kotimaisen verokarhun kainalossa köllöttelevä keskiluokan edustaja voi vain haaveilla täydellisesti varustellusta premium-luokan menopelistä, ulkomailla työskentelevä etäsuomalainen sen sijaan pystyy moisen kulutushyödykkeen itselleen lunastamaan - ainakin teoriassa.

Yllä mainitun motiivin riivaamana myös minä aktivoiduin toistamiljoonaisen vaihtoautovalikoiman äärelle etsimään itselleni sitä oikeaa, vähän ajettua ja huippuvarusteltua bemaria. Vaikka Saksassa on päivittäin tarjolla käsittämätön määrä vaihtoautoja, ostokelpoisia pirssejä haluamassani hintaluokassa ei liiemmin ole tarjolla.

Kuukausien taustatutkimusten ja loputtomien hakusivustojen selailujen jälkeen löysin silti etsimäni. Paikalliselle volkkarikauppiaalle oli tullut vaihdossa vähän ajettu ja huoppuvarusteltu BMW, jonka ratissa näin jo itseni nauramassa skodakuskeille. Pikaisen tankerosaksapuhelinneuvottelun jälkeen olin saanut tietooni tärkeimmät seikat mm. kolaroimattomasta historiasta sekä täydellisetä huoltokirjasta. Samalla kertaa varasin itselleni myös koeajon. Koeajopäivää odotellessa olin varma yhteisestä kohtalostamme. yhden vanhusomistajan jälkeen BMW pääsisi ansaitusti polttamaan karstansa rajoittamattomilla baanoilla ja viettämään myöhemmät eläkepäivänsä tönkkösuolatuilla suomipolanteilla sinisenkelmeiden xenoneiden halkaistessa pimeää taivalta.

Koeajo, eikä myöskään asiantuntevuutta huokunut renkaanpotkintani tuonut esiin mitään seikkaa, mikä estäisi kaupat. Oli siis aika lyödä pöytään miehekäs nippu viidensadan euron seteleitä ja lunastaa auto itselleni. Muutamaa allekirjoitusta myöhemmin olin onnellinen BMW:n omistaja, itse auton saisin noutaa joidenkin päivien kuluttua myyntihuollon ja rekisteröinnin valmistuttua.

Yllättävän työmatkan vuoksi autoni nouto siirtyi melkein viikon eteenpäin ja odotus alkoi muodostua piinaavaksi. Viimein viime viikolla saimme sovittua, että noutaisin autoni torstai-iltapäivänä juuri sopivasti ennen viikonlopun ajokelejä. Torstaipäivä valkeni aurinkoisena ja toimistolla vietetyt tunnit matelivat hitaasti iltapäivän puolelle. Täynnä odotusta hyppäsimme ratikkaan ja ajoimme myyjäliikkeeseen kauas Itä-Berliiniin. Tuntia myöhemmin olisimme kotimatkalla uppoutuneina sähköllä säädettäviin nahkaurheiluistuimiin.

Jossakin vaiheessa edellistä vuorokautta herra Murhpy päätti sekaantua asiaan. Päästessämme liikkeeseen meitä odotti siellä auton sijasta punanaamainen myyjä pöydällään yksi avain sekä poliisiraportti. Joku jumalanhylkäämä natku oli varastanut autoni edellisen yönä liikkeen pihalta. Tuolloin vallinnutta olotilaa voi kuvata parhaiten ehkä sanalla surrealistinen. Myyjän selittäessä tapahtunutta kuvittelin piilokameroiden surisevan kukkaruukun kätköissä ja kuvausryhmän nauravan kuvausauton sisuksissa.

Kaikessa käsittämättömyydessään tarina on silti tosi. Autoni oli varastettu edellisen yön aikana - juuri ennen kuin se oli tarkoitus kilvittää nimiini. Onni onnettomuudessa oli se, että autoa ei tuolloin ollut vielä rekisteröity, joten vahinko meni liikkeen piikkiin. Reilun viikon ja useiden puheluiden jälkeen ostorahat ovat nyt tililläni ja auto edelleen teillä tietämättömillä. Käytännössä tämä tarkoittaa tietysti sitä, että etsintä on aloitettava alusta. Toivon hartaasti, että osassa 2 voin esitellä auton, jonka oikeasti saan itselleni.

maanantai 22. helmikuuta 2010

Välitilinpäätöksen aika, eli huomioita vuoden jälkeen

Uuteen työhön siirtyminen oli kohtalaisen helppoa. Kun työnantaja on sama, ovat työkalut, prosessit ja muut täälläkin samoja kuin Suomessa. Heti ensimmäisinä päivinä pääsin kiinni tekemiseen kun ympäristö oli joltisenkin tuttu. Myös työtehtävät itsessään olivat enemmän tai vähemmän tuttuja Oulun vuosilta. Näistä seikoista huolimatta päivittäinen työskentely on erilaista eikä vähiten sen takia, että kollegoja on maailman joka kolkasta. Uskokaa pois, siinä saattaa olla välillä eroa kun naapuripenkin kaverin kotikunta on Paltamon sijasta Punjab.

Dilbert-huumoria suosivat koiranleuat sanovat, että työnteon tarkoitus on rahoittaa vapaa-ajan harrastuksia. Mikäli insinöörihuumorisarjakuvat eivät ole sydäntä lähellä, uskon silti kaikkia kiinnostavan raha-asiat. Yksi vahvimmin elävistä huhuista kertoo Saksan huikeasta palkkatasosta, sinikaulushitsareidenkin kerrotaan ajelevan täällä uusilla mersuillaan ja bemareillaan. Huhuissakin on silti totuuden siemen, palkat ovat täällä parempia kuin Suomessa jos kotomaan palkkatasoa nyt minkäänlaisena mittarina voi pitää. Mikään huhu ei sen sijaan muista kertoa sitä, millainen ahmatti teutooniverokarhu voi olla. Kaltaisemme susipari ei Saksan lakien mukaan edusta minkäänlaista hyväksyttyä perheyhteisöä, joten palkkatuloani verotetaan pahimman kautta. Tämän lisäksi mm. pakollinen sairausvakuutus vie omansa ja maksankin kuukausittain bruttopalkastani n. 44% veroja ja muita pakollisia maksuja. Onneksi ostovoima on täällä Suomea parempi, joten haaveet BMW:sta ovat vielä elossa.

Vuosi sitten aloitetut haparoivat askeleet saksan kielen hallitsemiseksi jatkuvat samoissa tunnelmissa kuin tuolloinkin. Päivittäisessä elämässä saksan osaamisen tarve on osoittautunut vähäiseksi, eikä vapaaehtoinen opiskelukaan ole ollut motivaatiolistan kärkipäässä. Ylikansallisesta ystäväjoukostakaan ei ole mainittavaa apua, sillä arkinen jutustelu hoituu luonnollisesti englanniksi. Näistä pätevistä syistä johtuen olen saksan suhteen edelleen jos en nyt ihan ummikko, niin keltanokka. Näyttääkin siltä, että ainutkertainen mahdollisuus uuden kielen oppimiseen on siirtynyt samalle listalle tänä vuonna rantakuntoon -projektieni kanssa.

Tänne tullessa ajatuksena oli, että kokeillaan saksalaista elämänmenoa nyt ainakin vuosi ja tehdään sitten päätöksiä tulevasta. 418 päivää myöhemmin olo on edelleen vähän samanalainen, katsellaan nyt vaan ja tehdään sitten myöhemmin päätöksiä tulevasta. Mene ja tiedä, ilmeisesti täällä ollaan sitten viihdytty kun välitöntä pakenemishalua ei ole toistaiseksi ilmennyt :o